kultatähtipölyä

Veri tahraa ne puolukkahuulet,

viiltävät kuuran poskeen viillon,

pureutuvat rikkinäiseen ihoon kiinni.

Silmäluomille mustuus liimaa suolaa,

tuntuu kuin tippuisi synnin lasiuteen,

polttomerkitkin kärventää siivet,

en koskaan haluaisi palata takaisin,

tappamaan verijälkiä tihkuen,

en halua.

sattuu uneksia.

Polvella kiipeilevä kylmyys tuntuu hyvältä, hallavien varpaiden hento vaikerruskin särkee haamusäryyden haarat. Minua paleltaa, silmissä suolavesi uinuu ja sanattomuus raapii kurkkua naarmuille.

Minusta tuntuu kuin olisin kelvoton rikollinen, mieleni ovat ristiriitaiset ja haluan itkeä suolaa pois. Kuin yrittäisin turmella toisen toipuvan sydämen, puristaa raapia kynsiä tappaa - en halua, päästäkää irti, antakaa perhosiipeni koteloida minut umpeen (että sydämeni ei arpeentuisi iskuistasi).

Ehkä olen iloinen myös hitusen, jännitys kipristelee silkkisenä vatsanpohjassa, voin tuntea kuinka se leviää hauraista luista piikitettyihin verisuoniinkin. Se sähisee kuin pienenpienet kultatähtöset tulitikun päässä, levittää lämpöä hyiseen varpaisiinkin. Tunnetko sen?

Kokeet ahdistavat siitä huolimatta, fysiikka ja kemia tuntui helpommalta viime vuonna (kymmenen, yhdeksän ja plussaa plussaa koepaperin ketunpunaisessa ympyrässä). Koealueen mustalla painetut tekstit, monimutkaisesti selitetyt asiat ja kuvat. Ja kun luen muiden palasia itsestään blogimerkintöissä, alemmuuskompleksi juurtui minuun kiinni. Vajosin myös uniin, jotka olivat rakkaudenkipeyden ja myrskytuulen kynimät - puhkaisen vesisateessa ropisevan verkkokalvon sumentamalla mieleni, haluan unohtaa. Talloa ehkä myös jokaisen lammikon, jonka pinnalle syyslehdet olivat kuolleet; neulansilmän mustuus poltti niihin reikiä.

Lattialankuissa tomukapeiden keijutyttöjen askeleita

olisinpa minäkin jonkun maailman muurin keskipiste.

Katso, tyttö kurkistaa ruostuneen oven lukosta,

katselee sormet kotitekoisen omenahillon tahraamana,

ei ymmärrä vielä sateen tai aurinkopölyn punoilusta,

mekonhelmakin repeytyy - raks.

Metalliset sakset, nokimusta taikakoppakuoriaisrykelmä,

laulukuoroa pehmeänä sävynä myös,

isosisko ei ymmärrä keijujen olemassa oloa,

pah, sanoo hän.

Silti pienempi ymmärtää ja puristaa tilkkutäkin itseään vasten

nuhjuinen nalle ja ymmärrys,

muuta ei tarvitakkaan.

(salaisuus: keijut tulevat nimittäin oven lukon kautta unilaivallaan luoksesi)