siipeni liian hauraat lentämään

Yritän opetella tähtien nimet ulkoon (tiedättehän, Deneb, Vega, Altair), jotka muodostavat kesäkolmion. Taivaan reunat tasaiset, eivät vielä haalistuneet tai rispaantuneet reunoistaan. Stellariumin tähtikartta taas on aina sileäreunainen, levittäytyy yönmustana näytölle ja väri valuu sormien välistä. Tähtiä on niin monta, että laskussa menee sekaisin - pohjoisessa, etelässä, lännessä, idässä, ylhäällä, puiden takanta. Salaisia tähtisuudelmia ja toive näkevänsä taas paljain silmin Uranuksen taivaalla.

Piirtelen ihoon kuvioita ja sanoja, joita kuvittelen joskus ilmestyvän ihon pintaan. Salaiset tunnustukset ja huutavien ajatuksien kieltäminen raivokkaasti; ei ei ei ja liikaa sanaryöppyjä toisensa perään. Olen nykyään hirveän ahdistunut monista asioista, karistan ne nopeasti ajattelemalla jotain muuta, mutta yöllä ne usein palaavat ja fyysinen huono olo väistää kylkiluita ratsastaessaan verenselällä. Sisällä ei riitä tarpeeksi happea ja aivot kirkuu huutaa että ole terve, älä anna syystautien ottaa valtaa. Kaikki pelottaa, uusi trauma ei kadota edelliset ja kaikki on niin ristiriitaista että on vaikea hengittää.

Hyvästelen tänään viimeiset keltaiset kesäperhoset ja puhallan muuttoperhoset koilliseen, punon vesihelmiä meren syvyksiin ja laulan inspiraatiolauluja kaipuuden sijaan.