Tänään tulivat onnenkyyneleet.
Ei niitä yksinkertaisesti voi vain pitää sisällään, kun sydämessä keveni iso taakka. Tätini sai nimittäin viimein lääkärin määräämät lääkkeet ja hänen muistinsa alkaa pikkuhiljaa jo palautua. Meidän koko perhe oli nimittäin aivan älyttömän huolissamme hänestä, varsinkin minä ja äiti ollaan itketty nämä viimeiset päivät. Nyt kun nähtiin hänet webkameran kautta, hän lääketokkurasta huolimatta toisti nimeämme ja kysyi, että miksi en ole koulussa.
Minä olen niin onnellinen, että hän alkaa pikkuhiljaa parantumaan. Kuukausi tai pari, mutta silti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti