Minä kudon kalaverkkoja kuolemanvarjoihin,
ne sätkivät hopekylkisinä ihon pinnalla;
kuiskaavat niitä sanoja joita en halua kuulla
pelastakaajokuminut
kitkerää ja kolistuttavaa,
kuolemalla oli unkarilainen korostus,
seireenilaulujakin ripoteltu asfaltille,
"kukaan ei pelasta sinua"; se taivuttaa selkäni kaarelle -
katsoi, katsoi, katsoi ja aurinko hukkuu.
Ja kun silmät siristyvät valvottuina öinä,
taivas oli reunoistaan jo rikki;
etelätuulen raudanmaalaus -
nyt on aamu.
Tänään kävimme vaikeakulkuisella suolla katselemassa majavien patoa, olen iloinen; ei raatoa kellumassa sameisen veden pinnalla; vielä ehjä pato, majavanystäväihmiset ja yle:n ihmiset kuulustelemassa saapasjalkaista opettajaamme. Opettajan pienoinen haastattelu luultavasti pääsi televisioonkin ja samoin meidän luokkalaiset, hymyilin typerästi ja vilkaisjn vielä majavien kudottamaa patoa; niitähän ne ihmiset eivät saa koskea, eivät. Vasta kun raekuuroisen halveksuvan sävyn sylkiessä päälleni, silloin minä hellitän otettani hituisen, yritän keriä ajatukset muualle, mutta tänään minä taistelen (ja aijon katsoa televisiosta uutista illalla, jospas siellä me näkyisimme ja toivottavasti opettajamme majavaa puolustava puhe tulee näkyviin).
Viikonloppu.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti