sunnuntai 17. lokakuuta 2010

varjomaalausta ja hallanharmaat sateenvarjot

Finin haasteet ovat jälleen kerran hypnoottisoineet minua. Tänä vuonna, ensi kuussa (pakkasenhuuruinen marraskuu) olen päättänyt osallistua NanoWrimoon ja todellakin kirjoittaa sanatavoitteen aivan täyteen; 50 000 sanaa kuukaudessa, uh. Joten marraskuussa blogimerkinnät taitavat hitusen vähentyä kuin tavallisesti, koska nanoilu vie aikaa kuitenkin aika paljon; mutta olen silti aika täpinöissäni, pitäisi vielä haalia tavaraa selviytymispakettiin ja lähettää parilleni jotain inspiroivan pehmeää.

Olen ajatellut kirjoittaa aikamatkustussuvun nuorimmasta jälkeläisestä, sankarittarestani (Hallasta), joka asustaa mahdollisesti sumuisessa Englannissa tätipuolensa kanssa suvun kolkoisessa kartanossa. Päähenkilötär luulee vanhempiensa ja muiden sukulaistensa kuolleen vuosia sitten, joten hän on jumittautunut elämään vanhanaikaista elämää niukkasanaisen tätinsä kanssa. Nuoren neidon elämä ei ole kuitenkaan loppujen lopuksi aivan tylsistyttävä varjoisineen öineen ja pistelevineen villasukkineen tilkkutäkin alla. Sukukartanossa on sellaista sähköistyvää taikaa ja laitteita ja esineitä, joita tyttö ei olisi uskonut näkevänsä; ja lopuksi soppa on tietenkin aivan ylikiehumispisteessä, kun rikolliset, kadonneet ihmiset, ajan kanssa ilmiintyvät hämmästykset ja ongelmatulvat huokuvat päälle. Saa nähdä mitä saan aikaan tästä, juonia (joka kuulostaa ehkä pikkuriikkisen kliseiseltä jopa) ehkä on vähän hiottavaa vielä kuitenkin, tuo on vasta sellainen luonnosteluversio päästäni - onhan vielä ainakin kaksi viikko aikaa miettiä ja suunitella hahmosuunnitteluja valmiiksi. Mutta enköhän minä saa aikaan jotain.

Oh, olen aivan innoissani; syysloman ensimmäisenä päivänä sain nähdä pitsisien lumihiutaleiden laskeutuvan unenomaisesti maahan kaiken rännän ja vesipisarasateiden jälkeen. Lumikuorrutetta ei ollut tietenkään kovinkaan paljon, mutta kun viileä ikkunanlasi pisteli poskenpäitäni, en voinut kuin nykäistä suupieltäni ylöspäin.

Toisin siinä on se harmi, että katossa ja pienissä nurmikkoalueissa on vain viimeiset lumenrippeet, aurinko nimittäin kärventää ne pois, lakaisee ne alas maapallon reunasta mereen. Iltaperhosten ja syksyn maalaamat lehdetkin suhisevat tuolla asfalttitiellä, aurinko luo kullanhaalean vivahteisen sävyn käteeni, tulvauttavat kankeaa lämpöisyyttä.

Silti tuntuu kuin pakkaskiteet ovat lakastuttaneet sykkivän elimeni, sen, joka mahtaa luiseville kämmenillä ja lopulta lennähtää lehdittömien vaahterapuiden kanssa muuttomatkalle. Haluaisin niiden kanssa pukeutua harsohameisiin, turhan pyöhkeisiin röyhelömekkoihin ja piirtää rakkaudenlinnun levittämässä siipiään (tanssimeripihkakeijuja ratsastamassa).

Ja uusi sivupohja muistuttaa uudesta alusta - silloin kipuamme ylös ja levitämme siipiämme perhostyttöjen kanssa kaiketi. Tatuoitamme unelmiemme nuottipaperit, piirrämme linnut ranteeseen ja hengityksemme hivelevät ilmaa - rusettia, raskaita koruja, pitsiä, röyhelöä, pallokuvioita. Satunnaisetkin arvet ovat maaliviivoja, eivät huku ikinä ihoon kiinni eivätkä ruostu kompassin lailla.

Yksi kahvipannu sinne tai tänne - ei kai se suuria merkitse kun ollaan etsimässä pyrstötähtiä.
- Nuuskamuikkunen.

3 kommenttia:

  1. Tää sivupohja on söpö! <3 Ja ihana toi peurakuva.

    VastaaPoista
  2. Mullakin on sankaritar nimeltä Halla! And my Halla beats up your Halla vai miten se meni 8D No ei sentään, mutta perin jännä yhteensattuma. Halla on ihana nimi.

    VastaaPoista
  3. Honey, kiitos! :)

    Lukko, oo, sinulla on myös sankaritar nimeltä Halla? Jännä ja erikoinen yhteensattuma tosiaan, Halla on kiva nimi minunkin mielestäni (ylipäätään luontonimet on kivoja). ^^

    VastaaPoista