silmä silmästä tekee koko maailmasta sokean

Marraskuun ensimmäinen päivintä vasta - anteeksi, on ollut kokeisiin pänttäämistä, NaNon kanssa vähän stressattavaa, mutta sen kanssa olen alkanut edistynmään ihan kivaan suuntaan oikeastaan; yli 13 tuhatta sanaa on tullut kirjoitettua. Hih.

Mutta kuitenkin, onnistuin olla katsomatta ennen eilistä Sofia Coppolan ohjaamaa Marie Antoinette - elokuvaa, mutta koska NaNossani, tämä rouva tulee esiintymään niin se lisäsi halua katsoa tätä elokuvaa entistä enemmän. Varsinkin kun monet olivat myöntäneet elokuvan olevan varsin nautittavaa katsottavaa, joten pitihän minunkin kokeilla katsoa. Ja oi, elokuva oli tosiaan kaunista. Versaillesin loisto, tornimaiset kampaukset, jotka hiposivat pilviä, mielettömän upeat asusteet ja herkullisen näköiset leivokset juonitteluineen ja kruunuperillisen toive pitkäkestoisen avioliiton jälkeen. Oikein pehmeä ja muhkean nautittava elokuva, sisustus ja kaikki oli tuotu hyvin huolellisesti ja nätisti esille.

Eli elokuva kertoo nuoren kuningattaren tarinan omasta näkökulmastaan. Teinikuningattaren yksinäisyys ja pienoiset sydänsurut ristiriitatilanteineen korostettiin hyvin ilmi, kuinka tytön äiti, hovi ja kansa odottivat malttamattomina kruununperillistä ja kuiskailivat syyttävinä, että vika oli nuoren kuningattaren. Hän pakenee velvollisuuksiaan tuhlailemiseen, vaaleanpunaisiin unelmiinsa ja shoppailemiseen ystävättäriensä kanssa herkutellen samalla mahtavan määräillä leivoksilla. Peli-illat, Ranskan kapinallisten raivostuminen tuhlailevasta kuningattaresta ja lapsen kuolemakin lisää vivahteisen jännitystä mukaan. Marie Antoinette oli kuitenkin nuori tyttö kuin kuka tahansa, jolta odotettiin sopeutumista äidin rooliin ja aikuistumiseen.

En oikeastaan ennen pitänyt kovinkaan paljon jostain syystä Kirsten Dunstista, vaikka hänestä parin elokuvan olenkin nähnyt. Neito oli kuitenkin suloinen tässä elokuvassa, vaikka täydellisesti en tähään olekaan ihastunut. Päärooli kuitenkin sopii hänelle erittäin hyvin (ylipäätään näyttelijävalinnat osuivat nappiin) ja rauhallinen ja viipyilevä tunnelma elokuvassa. Juoni oli toisin hitusen keskeneräinen parisen kohdin, mutta se ei oikeastaan häirinnyt kummemmin keskellä kullattua loistokkuutta ja kauniisti koristettua elokuvaa. Myös ristiriitaisia tunteita herättänyt nykyaika musiikki elokuvassa ei ollut mielestäni niin pahasti häiritsevää, täydensi jossain kohti sokerista pukudraamaa ja sanotaanko, että elokuva oli kokonaisuudessa varsin ihastuttava kermaleivos. Ja elokuvassa vilahtelevat Converset taisin nähdä pienellä pätkällä youtubesta, ekalla onnistuin kadottamaan ne; enkä varmaan olisi edes huomannutkaan kunnolla, vaikka yrittäisinkin.

Loppu oli kuitenkin hieman hämmentävän keskeneräinen ja outo, mutta se ei kokonaisuudessa häirinnyt ollenkaan. Ehkä se on mukavaa vain, että lopetettiin tuohon haikeahkoon ja lempeän rauhaisuuteen, sillä en oikein kaivannut mitään päiden katkailua lopussa, vaikka aviopariahan todellisuudessa teloitettiin giljotiinilla kuolemaan. Värikäs, suloinen ja aivan hirmun ihastuttava elokuva kertakaikkiaan, ihastuin kovasti tähän.

Ja tuntuu, että en osaa tehdä mitään loppujen lopuksi. Matikka on aina ollut hankala ja kompastuskivi, stressatuttaa ja kaikkea vaan ihan hirveästi, että blogikin tuntuu päivittyvän etanan vauhtia ja tuntuu, että Halla on niin tietämätön, joka ei osaa tehdä muuta kuin yrittää niellä ja osata kaikki kerrallaan; avaimia ja muuta sekavaa pitäisi löytää ennen kuin kaikki osuisi kohdalleen. Huoh, tarina tuntuu karkaavan käsistä. Mielessä kun oli paljon helpompi kuvitella tapahtumat ja suunitella siellä.

Ai niin, tänään on isänpäivä, annoitteko te isällenne mitään; kenties runokortin, piirroksen tai koulussa väsäämän esineen? Mutta hyvää isänpäivää kuitenkin kaikille ja viettäkää hyvää hetkeä, sillä kun yö tulee, minä en halua kerätä surun sirpaleita kenenkään lattialta.