selkärangan nikamat

Morien iho hehkuu aavemaisen liljanvalkoisena hämärässä, kun hän hipaisee sormenpäillään kevyesti puuvillaverhon reunuksia. Hämärä viipyilee hänen värittömillä kasvoillaan, hyväilee ohuiden huulien kaaria (niitä vadelmanpunaisia) ja lopulta tyttö painautuu ikkunaa vasten; hän ei sano mitään minulle, leikkii laskevansa selkärangan nikamia ja verhon satoja kutomiskuvioita, mutta ei hän todellisuudessa tee kumpaakaan. Hän esittää olevansa kaikkea mitä ei ole, käyttää pitsisiä yömekkoja ja tarjoaa mateetä, vaikka inhoaa todellisuudessa niitä molempia. Morie luulee voivansa kasvattaa lapaluistaan romusiivet ja tanssia balettia, mutta hän elääkin omassa äärettömyydessään eikä minun luonani.

Likaisella lattialla on vain hänen kuivuneiden veripisaroidensa läiskiä, jokainen kohta on hänen omilla sormillaan painettu - ei minun, ei meidän, vain hänen. Me emme koskaan katsoneet mitään tarkkaan tai puhuneet, oli vain hiljaisuus, joka oli loputonta ja kuollutta.

Ikkunan takaa puhalsi tuuli ja ulkona on uneliaan harmaata. Raskaat hengenvetomme viestittävät kaiken maailman nokeutuneista hetkistä ja kätketyistä kyyneleistä - tai ei, Moriehan ei koskaan itkenyt, peitti lyömättömän sydämensä kuorensa sisään puolihymyllä ja polkkahiuksensa kaksihaaraisten leikkelyllä. Luulee, että minä olen sokeutunut ruumis. Ehkä minä olenkin lopulta sellainen.

Joskus keijukaistyttöni pelkää liikaa kuitenkin, pyytää pupilittomalla silmillään ja eteerisyydellä olemuksellaan minua kietomaan käteni hänen lähes olemattoman vartalonsa ympärille. Morie tuijottaa vain aina, kun kaikki lipuu hänen ohitseen harhoina ja tarttuu kädestäni kovakouraisesti, kun märät askeleet liukastelevat tunnottomuudesta. Me juomme pimeinä aamuina (eli tänään, nyt, kun kello tikittää väärinpäin) vain kahvia mustana ja laskemme kuolleiden määrää vanhoista sanomalehdistä.

Ja seuraavana aamuna kuviomme toistaa samaa kaavaa, mutta tällä kertaa hän ymmärtää repiä siipensä irti ja hymyillä enemmän kuin puolikkaasti.