lauantai 30. huhtikuuta 2011

unelmatapetissa tarramuistilappuja

Nakertelin tänään kaksi tippaleipää ja banaanirusinaista kuivakakkua, jouduin ilmapallojen haudatuksi alle, söin hattarapurkin yksinääni loppuun ja yritän päättää lopulta, että ansaitseeko tämä päivä onnellisuushymyn vai alaspäin neulotut suupielet. Minulla on ikävä vaaleanpunaista mama-nuudelin lientä kulhossa, ääneen lausuttuja voimalauseita ja toteutumattomia parvekehetkiä, kun voi istua valoisana iltana viileällä metallikynnyksellä - teekupponen vieressä, kirja avattuna sylissä ja lemmikinsininen taivas avautuu edessä pulleiden pilvien purjehtiessa idästä länteen.

Joskus ajattelen (kuten nyt), että yritänkö liikaa blogikirjoituksienkin suhteen. Tuntuu, että useat merkinnät ovat yliharkitusti kirjoitettuja, jokainen sana yritetty veistää virheettömäksi ja karheat pinnat hieomapaperilla hangattu. Tykkään käyttää erilaisia adjektiiveja ja korostaa sanojen kauneutta, mutta niistä syntyy joskus kuitenkin kupolin huipulla keikkuvia eksoottisia paratiisilintuja: liian pitkät lauseet ja pidennetyt sanat, joka tekee lukemisesta liian monimutkaisen ja koristemeren. Ehkä se on kuitenkin minun tyylini, lauseiden korostukset ja täydentäminen tulevat oikeastaan lähes automaattisesti. Ajattelin, että voisin jossain vaiheessa aloittaa kirjoittamaan tutusta intiaanineitosesta, Pocahontasista, 1600-luvuun sijoittuvasta aikakaudesta ja neitosesta John Rolfen kanssa eurooppalaisineen asuineen ja uusineen tapoineen. Barocco onkin minua rohkaissut yksityisviestin kautta kauniilla sanoilla, mistä olen kiitollinen!

Olen kuitenkin yhä iloinen, että Astro - sivun foorumilaiset osasivat vastava ystävällisesti ja rohkaisevasta mieltä vaivaamaani kysymykseen! Olin nimittäin siinä huhtikuun puolenvälin tienoilla kipeänä ja eräänä yönä pyysi enkeleiltä apua epätoivoisesti kipeääseen olooni (joista ovat tulleet läheiseksi tutkittuani enemmän henkisistä asioista). Suljettuani silmiäni, huomasin yhtäkkiä, että aivan kuin suljetun silmieni tummuuteen läikähti noin kolme säteilevää valokehää ja pian tuntui kuin öinen tähtitaivas olisi avautunut eteeni. En nähnyt mitenkään kehoani tai mitään, mutta tuntui kuin kaksi enkeliä olisi pitänyt käsivarrestani kiinni ja kuin olisi katsellut ilmassa tähtitaivasta, johon avautui jonkinlainen utuinen "pyörre". Aivan kuin portti toiseen ulottuvuuteen, mutta se sulautui taivaan tummuutta vasten (vihreän ja violetin häivähdyksen väreistä huolimatta). Näin kauempana kuinka pyörreeseen meni leijaileva hahmo, mutta avasin siinä vaiheessa silmiäni ja kaikki oli ihan normaalisti. Jäi hieman ihmetyttämään tilanne jälkeen päin, koska kuvitelmalta se ei tuntunut ainakaan. Foorumilaiset sitten selittivät, että olin astraalimatkaillut tietämättäni ja sain tilanteeseeni mitä tarvitsinkin, kun pyysin apua. En tiedä, että onko joku lukijoistani kokenut tälläistä tai oletteko kiinostuneet näistä asioista ollenkaan, mutta päätin silti jakaa tämän teille netin suuresta maailmasta huolimatta ja riskistä, että luultavasti jotkut pyörittelevät silmiään näille asioille. Tuo oli kuitenkin aika tärkeä hetki minulle, varsinkin, kun olen ahkerasti lukenut henkisistä asioista käsitteleviä asioita ja pystynyt sen kautta avartamaan enemmän tietovarastoni ja kykyjäni.

Mutta no kuitenkin, asiasta toiseen. Olen syvästi kiitollinen ja ihan aurinkohymysuin, kun olette jaksaneet seurata. Seitsemäntoista (jossain syystä hallintapaneli kuitenkin näyttää 18) on tosi iso luku minulle, en olisi ikinä uskonut, että tämä blogi olisi saanut niin paljon lukijoita. Keväthaleja ja poskisuukkoja teille, oikein hyvää vappua sinne, merci encore!

2 kommenttia:

  1. Tekstejäsi on ihana lukea juuri tuon kirjoitustyylisi takia, uppoudun koristekiemuroihin ja kauniisiin kuvailuihin, joita käytät paljon. Lauseista ei ikinä arvaa, miten ne päättyvät. En ole ajatellutkaan että suomen kielessä on näin paljon oikeasti nättejä sanoja. <3
    Muuten, jos Pocahontas kiinnostaa, kannattaa katsoa The new world (vaikka oletkin saattanut nähdä sen jo). Herkkä, koskettava kuvaus intiaanielämästä ja rakkaudesta. Elokuvaan uppoaa päiväkausiksi, sitä haluaa itsekin tanssahdella maissipellossa keveästi kuin intiaanityttönen.

    VastaaPoista
  2. Nanumea, kiitos sinulle taas aivan upeasta kommentistasi! Se todella saa hymyn huulille ja suorastaan sanattomaksi (näin huonon päivänkin jälkeen!) ♥

    Olen kovin iloinen ja ilahtunut, että kirjoitustyylini ei aiheuta suurtä hämminkiä tai vaikeaa lukemista sinulle, kommenttisi oli kovin rohkaiseva. Joskus nimittäin olen yrittänyt karsia ylimääräiset kuvailut pois, mutta niitä tuppaa tulemaan aina lisää jostain. Ja kiitos elokuvan suosittelusta - en ole tainnut nähdä kyseisen elokuvan ennen tietääkseni, mutta youtubesta olen vilkaissut trailerin ja pienen pätkän elokuvasta. Näyttääkin tosi herkältä ja rauhallinen tunnelmaiselta elokuvalta! Paljon aurinkoa sinne, suklaata ja voimia, luin blogistasi nimittäin, että sinulla on nyt hiukan surullinen olo.

    VastaaPoista