Minä oli tänään melkein kukkaistyttö, mutta silti en ihan. Olin se tyttö, jonka hiuksissa on oranssi rusetti, paidassa tekotimanteilla kuorrutettu musta rusetti (niin taas rusetti, rusettikukkaistyttö) ja äidin entinen pitsinen kukkahame, joka hulmuaa pyöriessäni villisti ympyrää. Tyttö, jonka luurankojalkoja verhoaa syvänvioletti pystyraitainen villasukka ja venyvä vyö hennoilla lantioilla kannattelemaan luita. Leikin hetken onnellista keijukaista - ja silti se antaa periksi ja sisälläni salamoi sarkasmia ja piittaamattomuutta; kyllä minäkin osaan leikkiä tässä typerässä leikissä, sinä tulet vielä huomaamaan sen. Mutta toinen minäni ajattelee lujasti kuitenkin: lopeta lopeta lopeta nyt senkin sisäinen paholainen.
Nukuin viime yön huonosti, kieriskelin puoliuneessa ja jännittyneenä sohvalla peitto sotkeutuen jalkoihin ja ajatukset purjehtivat loputtomasti mieleeni lakkaamatta sekavina. Olotilani on vieläkin sekava ja ristinriitainen, väsyttää, nukuttaa ja pelkään tulla kipeäksi taas. Milloin minusta kasvaa vahva, milloin stressivatsani voisi vaipua rauhaan, milloin liikuntatunnit ja miljardikokeita tulostava koulu olisivat ohi kokonaan? Luultavasti ei koskaan.
Kaiken lisäksi harmittaa se, että kirjastossa ei löytynyt kolme kaipaamani kirjaa ja yhden niistä joutuisi hakemaan keskustan pääkirjastosta asti - taidan joutua tyytymään nyt pelkästään lukemaan koulukirjojen koealuesiin.
Viime merkintäni d - kohta on kuitenkin osittain ratkaistu, koska sain tietää kysymykseeni peräti kaksi vastausta ja se selkeytti huomattavasti mieleni. Se tunne, kun yksi epäröivistä veikkauksista meni oikein ja mielihäkin ovi on lukoton; ulkona miljoonia kuuhymyä, niittykukkia korvien taakse ja peukalopojat osaa ratsastaa aallon harjoilla.
Ja koska kultahäkkini on auki, lupaan vastata jokaiseen esittämäänne kysymykseen, jos haluatte kysyä jotain minulta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti