sukelletaan siniseen

Sälekaihtimien raosta kurkkii kesä, se on kehystetty päivänkakkaroilla ja voikukilla, pirskotuilla maalitahroilla ja timanttijoella. Katson ulos ja yritän siepata pieneen kämmeneeni valon, mutta se viipyy vain hetken eikä sitä saa millään kiinni, kun tuuli kuljettaa sen jo pois.

(Oliivisävyisessä ihossani valo karkoittaa sen värin pois ja hetken olen vaalea jokaista viivaa myöten. Unohdan muutamaksi sekunniksi hiukan turvonneen etusormeni ja katson kiemurtelevia verisuonia. Lasken hyttysen puremia: 6 ja ne kohoavan pieninä kukkulina iholla. Sitten muistan, että pelkään todistuksen numeroita enkä halua saada sitä käteeni huomenna. Pelottaa.)

Eilinen päivä kului yllättävän nopeasti. Puolet siitä meni siihen, että kaivoin vanhoista pahvilaatikoista kesävaatteitani esiin ja katselin muutamia disneyelokuvia. Illalla istuimme pikkuveljeni kanssa pihakeinussa kuuntelemassa kirkon kellojen kuminaa ja luonnon ääniä ja etsimme neliapiloita seuraten samalla pienen hämähäkin elämää seitissään. Hiekkaa oli takertunut jalkapohjiini ja tuuli leikitteli hiuksilla.

Se hetki antoi minun olla pieni tyttö, joka osasi nauraa ja hymyillä leveästi, vaikka yrittäisikin aluksi kätkeä sitä. Laskea liukumäkeä pitkin alas, tähystää sieltä alaspäin ja keinua niin kovaa, että melkein huutaa riemusta. Ja minä olin minä, vaikka pelottaakin yhä tavata tuttuja naamoja julkisella paikalla - sillä olen erkkorapu ja viihdyn enemmän yksinääni vapaa-ajalla kuin toisten kanssa.

Tajusin rakastavani kukkia paljon. Kun sai tummanpunaisen (puolikuolleen) ruusun käteeni kevätjuhlassa, sormenpäitä vasten sen silkkisen pehmeät terälehdet saivat minut sivelemään rosoisia reunoja kevyesti. Minun ei tarvinnut olla niin varovainen edes piikkien kanssa, se ei puhkonut ihoani rikki, mutta ruusu oli kaunis kukka kaikessa hauraudessaan ja verenpunaisuudessaan.

Harmittaa vain se, että en ole etevä puutarhuri, joka osaisi elvyttää kukkia kultaiseen loistoonsa. Eivätkä netin ohjeet olleet mitenkään auttavaisia, joten pistimme vain sen auringonkeltaisen ruusun viereen maljakkoon. Pisin kasvi, jonka meillä on ollut kotona on sitkeä flamingokukka, joka toisin näyttää jo hieman kärsineeltä tämän parin vuoden aikana. Haluaisin osata hoitaa sitä hyvin, mutta pelkään, että en osaa kuitenkaan. En ole tarpeeksi etevä, unohdan kastella ja en tiedä tuleeko joskus kasteltua liikaakin. Joskus jopa yritin kannustaa sitä puheella, mutta tuntuu hieman hassulta. Ehkä tästä pystyy sitten kehittymään kuitenkin - pitäisi varmaan enemmän puhua ja laulaa niille, jos vaikka toimisi.

Ja haluan esiin kuorestani, mutta pelkään liikaa. En tiedä kuka lopulta olen, mutta aion selvittää sen.