Taivas on nyt tumma; haaleansinistä jossain kaukana, pari tummahkoa lintua kaartelee kerrostaloiden katonreunassa ja on viileää. Minä haluan kirjottaa historiaa, naamiaisia ja kullattuja unelmia. Katson kuvia ja saatan osoitella niitä, haluaisin näyttää häneltä, pukeutua kuin hän ja olla yhtä elämäntäytteinen kuin hän. Olen hivenen väsynyt, ehkä haluaisin jopa raapustaa runoa ja ostaa kaukoputkea mahdollisemman pian.
Sisällä on lämmintä, huomenna opiskelua, tänään varpaita vähän paleltaa nilkkasukkien läpi. Elämällä on tapana järjestää itsensä kuntoon, mutta pelkään, että joudun teippaamaan sen kiinni eikä se pysy siinä vaan sähähtää pakoon ja kirskuu vieden positiivisuuden minulta - satuttaa lukea, katsoa ja seurata vierestä kun tulevaisuus lipuu toisen ihmisen hauraiden luiden läpi ja polttaa reiän sieluun ja sydämeen.
Haluan kirjoittaa tekstiä, mutta sanat jumittuvat lauseista katkeileviin ajatuksiin ja tyhjiin sanoihin. Ne pakoilevat minua, pelkään että ne eivät palaa enää luokseni, sillä haluan vimmatusti kirjoittaa, vaikka tahmeat silmäluomet lurpahtelisivatkin kiinni ja kädet väsyisivät raskaasta liikkeestä. Kirjoittamisen oheella haluan nauttia pienenpienistä unelmistani, ehkä porras kerrallaan, että en kompastuisi tai horjahtaisi. Nuoralla tippuminen tulenlieskoihinkaan ei houkuta.
Haluan tanssia kukkaniityllä, suudella jokaisia sadepisaroita, pyöriä, istahtaa Starbucksin pöytänurkkaan, tanssia, laulaa, soittaa, ihastua ja herätä hiljaa, kun appelsiinilla maustettu aurinko kutittelee nenänpäätä ja haluaisin nukahtaa tähtitaivas kattonani. Auringonlaskukin on todella kaunis, se valuttaa hunajaa, oranssia ja värejä taivaalle, ihanaa. Silloin kyllä kelpaisi vilkuttaa väsyneelle auringonkehrälle ja siemailla kuumaa teetä. Haluan, että kaikilla on hyvä olla ja elää edes hetken prinsessakertomuksissaan.
Lasin sirpaleissa unelmia, katse huurtunut,
hippusen toivoa kenties, rakkautta aurinkoprinssistä,
hiuksissa kullattua maailmankaikkeutta,
silmissä salskean kuninkaan pilkettä.
Sadepisaroita hopeoiduilla huulilla,
tanssii siinä jääprinsessa hallan puhalluksen kanssa,
ojentaa sydämensä ja petoksen saksensa,
ei prinssin suudelmaa vaan yhden portaan askel melankolisuutta kohti,
häkissähän se lintukin mätänee.
Veri katkeruuden koskettelemaa,
raudanmakuinen merivirta puhkoo jääkiteiden kuorruttamaa ihoa,
missä toivo?
Prinsessaa kahlitaan kuolemaan
eikä pyristele pakoon neitokainen:
sillä kuumuus lopulta sulattaisi jään
niinkuin hämähäkinseitinohuen luuston.
Ruumisvedessäkin hukkuu neitokainen ilman aurinkoaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti