pitsiperhosia takkutukassa

Nilkkani on tainnut nyrjähtää; käveleminen tekee hitusen kipeää, en pysty kunnolla taivuttamaan sitä, se on muutenkin vähän kipeä, mutta muuten kaikki on ihan okei (no ei ole oikeastaan, minua suututtaa, itkettää, surettaa, jalkaani sattuu kasvukivun takia).

Uskomatonta, että on jo ensimmäinen päivä lokakuuta. Tuntuu yhä kuin olisimme vielä syyskuussa, vaikka se onkin jo takana ja vilkuttanut meille. Niin, ensi vuonna on uusi syyskuu sitten, hih. Syksyllä on kyllä kiva, vaikka joskus varpaita paleltaa ja takkia on pakko puristaa tiukemmin itseäni vasten. Runsaat syyssateet, komeahko ruska kahvilan ovipielessä, pimenevät iltapäivät - täältä tullaan!

Ja en silti ole valmis hyvästelemään vielä aurinkoa, sillä minä tulen kaipaamaan sitä, kun sen säteet leikittelevät hiuskuontaloani hiljaisina aamuina. Nyt se on vain kohmean varovainen ja letittää uutta päivää arkaillen, kun pimeys yrittää niellä sitä mukanaan. Mustaa mustaa mustaa ja kädet tahriintuvat mustaan maaliin.

Kello on jo paljon, aika kulkee nopeasti huomaamattani. En tiedä miten se on päässyt livahtamaan niin nopeasti, se vain pyörii ja pyörii, tanssahtelee hopehäkissään numero numerolta toiselle eikä tietenkään pysähdy. Balettia kaiketi - tai sitten minä olen hukkunut vain liikaa itsesäälin ruumisveteen ja liialliseen uneliaisuudeen kahvikupin pohjalla.

Kun katselen öisin tähtitaivasta, haluaisin roikkua jokaisen tähden reunalla (ehkä myös kuun ja auringonkin reunalla), ojentaa jalkojani kohti ääretöntä avaruutta ja ehkä kalastaa kehrättyä pimeyttä (jossa on unelmien vivahteita) hopeainen silkkimekko lepattaen. Se olisi aivan ihanaa, hetken pysähdys melankolisuuden portailta, ei horjahduksia elämässä, ei mitään pahaa.

Ei kyyneleiden maalaamista nenänpäähän tai poskeen; vaan sormet vetämässä toisen kasvoilta suupielen ylöspäin. Sitä kutsutaan hymyksi.

katso, tuolla lentää iltaperhonen.

kuusi lukijaa, kiitos.♥