Olen itkenyt, ahdistunut harmaasta tunteesta ja kaikesta, joka kaatuu niskaan vuodattaen sisääni sitä katkeruutta ja surua, enkä osaa olla enää tyytyväinen itseeni. Olen polttanut ties kuinka monta epävarmuuttani ja kätkeyttänyt kaikki tunteeni syvälle arkkuun, vaikka se polttaa verisuoniani ja kynii sisällä verisenä aavekipuna. Enkä minä jaksa, vaikka on silti kamppailtava seuraavanakin aamuna.
Ja minä muistan sen, vaikka haluaisin olla hetken ajattelematta, ehkä kadota hetkeksi maailmanreunoihin ja palata ikävästä, jonka kyynelpolut johdattavat kompastuskivineen. Muistan, kun pienenä tyttönä olin ujo tyttö, joka rakastui elokuvien prinsseihin, yritin kai jopa myös syödä niukasti kuin lintunen ja tykkäsin kovasti Nalle Puhin Nasusta, vaikka kamppailinkin usein ajatuksien kanssa siitä, että olisiko muut elokuvan eläimetkin yltäneet pikkuisen possun tasoiseksikin. Enkä jostain syystä pitänyt Ihasta niin paljon, vaikka suloinen oli; tämä oli vain niin surullinen. Minä en tiedä, että osaanko olla se tyttö enää, joka käytti kuvissa äidin korkokenkiä ja esitti action piirroselokuvien miessankariasentoja. Ehkä olen alkanut päästää menneisyyden karkaamaan käsistäni kuin silkkiä, mutta silti se ei koskaan lähde kokonaan. Harsoo jokaisen ihmisen kiinni vain itseensä, koska ei osaa koteloida kokonaan umpeen ketään.
Minua todella stressattaa nyt matikan tuleva koe, sillä se on ollut aina vaikein opiskeluaine. Testissä ruksahti tänään 6½, vaikka salaa olinkin arvellut, että kasikin tai ylikin voisi raksahtaa mahdollisesti, mutta en taida jaksa pitää enää sitä pientä toivonrippeä tallella. 9 - numeroine matematiikka taisi olla viimeeksi neljännellä luokalla, joten turha toivoa, sillä seiska on ollut turhankin vahvana jo näiden vuosien ajan. Täällä on muuten satanut tänään lumen sekalaista räntää, sulaa sulaa ja sulaa käsille, poskeen, nenään, hämähäkkiseen silmäripseen. Eikä se jää taaskaan maahan, ja on viileää.
En osaa tarttua tuulesta kiinni, seisoin vain paikallaan betoniviidakon rehevyydessä ja katson kun toiset kaatuilevat märkään ruohikkoon. Marraskuussa kaikki on niin hirveän outoa, niin haikeanharmaata, että mistään ei voi tarttua kunnolla, mistään ei saa tukea ja sanat ja katseet eivät uskalla ottaa liiallisuuksia meneviä riskejä. Entäs jo kaikki paljastuu, sydän pysähtyy, hampaat pureutuvat kynsiin, epätoivoinen itsesääli iskee?
Niillä lehdittömällä oksilla oli taivas jumalanaan - ja kun minä astelin tekoruohon kylmittämällä parvekkeella, sujautan huuruisen suudelman ikkunaan salaa ja huomaan, että vaikka olinkin korkeammalla kuin puut, en yllä vieläkään tähtitaivaaseen kosketukseen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti