Minä en riitä edes omalle äidillenikään. Olen ajatellut tehdä hänelle äidinpäivän lahjaksi englannin kielellä kirjoitetun kortin, piirtää hänen tuttuja kasvoja paperiin, sujauttaa omatekemäni keväänvihreän pitsiliinan kortin väliin ja ehkä ostaa kukkiakin lähikaupasta. Mutta hetken olen luopunut ajatuksesta, kun katkeruus, suru ja viha polttivat tulen lailla sisälläni ja kyyneleet valuivat suolaisena purona yömekkoni rinnukselle. Miksi hän vertaa minua aina muihin?
Äiti teki pienestä asiasta härän, mitä siitä, jos eilen vahingossa unohdin juoda tasan kolme tai neljä lasillista maitoa? Miksi hänen piti aina verrata minua muihin kauniisiin tyttöihin; ne, jotka ovat minua vuoden nuorempi, mutta silti niin ah, ihanteellisen satakuusikymmentä tai sataseitsemänkymmentä senttimetriä pitkä. Ja minä tietenkin olen se hylkiö, joka ei koskaan ole tarpeeksi hyvä edes omalle äidilleen. Aina on yritettävä enemmän, lopettaa heikkona oleminen, olla ihanteellinen tytär ja miellyttää äitiä hyvillä koenumeroilla. Mutta minä en en en ole! Minun pituuteni on vain sataviisikymmentäkuusi ja kehoni muodot olemattomat - kuihtunut luuranko, jonka tunnustelee päivittäin vartalonsa luumuodot, liian laiha ja kilot ei nouse edes pakottamallakaan. Olen heikko, sairastun helposti ja vastustuskykyni tuntuu lähenevän nollaa niinkuin kuntonikin. Säälittävää.
Minuun sattuu äidin sanat, hetken sydämen ympärillä on piikkilankaa ja purin katkeruuteni ja vihani itkemällä. Sitäkin yritin pidättää, mutta lopulta pisarat puskivat silmistä ulos ja häpeän, että en pysty olemaan se tytär, jota äiti toivoi. Pikkuveli on huomattavasti äidin lempeimmissä otteissa, ja tiedän, että hän suosii pikkuveljeä enemmän kuin minua - hän aina moittii minua, vaikka yleensä veli on se, joka aloittaa suututtuaan kiroilemisen, lyömisen ja potkimisen (kiusankohteena tietenkin minä; yleensä leikillään, mutta se ajautuu liiankin usein väkivaltaisuuden puolelle ja minulta itsellänikin palaa pinnat). Silti minua katsotaan silmätikkuna ja syytetään ensimmäisenä. Kukaan ei ymmärrä täysin asioita, joita haluan jakaa ja haluan juosta pois. Niin kauan kuin mahdollista, lentää pakoon, mennä sinne, missä voin käpertyä toisen syliin ja hän puristaisi lohdullisesti käsiäni omiaan vasten. Ja jakaisimme sydäntemme äänet ja hymyt. Eli omaan maailmaani, päästä pakoon tästä maankamarasta ylös korkeuksiin enkelisiivilläni.
Ja vieläkin olen heikko, puristin kynnet kämmentäni vasten tiukasti ja hoen voimasanoja. Minä olen vahva, antakaa minun olla terve, taistele!
Aion kuitenkin hetkeksi unohtaa surkean tunteen (ja loputtoman päänsäryn), katsella Pokemonia, harjoitella pikaisesti matikan kokeeseen varten ja iltahämärällä katsoa jääkiekon MM-kisaa. Ehkä sen avulla voin sulkea kaikki muun ulos kehästäni hetkellisen.
Haluaisin sanoa jotain todella lohduttavaa, mutta en osaa (ja suutun itselleni siitä), joten valtava hali sinne, jospa se edes vähän auttaisi ♥
VastaaPoistaTuo juttu, että pikkuveli alkaa kiusata ja itse saa syytökset niskaansa, on minullekin tuttu. Ja se on rasittavaa. Vanhempana sisaruksena pitäisi osata hillitä itsensä ja lopettaa jne jne, mutta minulla on muutenkin niin huonot hermot, että aina ei vaan jaksa sitä ainaista ärsyttämistä tekemättä mitään.
Voi että, en kai minäkään osaa muuta kuin komppia edellistä. Virtuaalihali täältäkin päin, koita jaksaa!
VastaaPoistaEipä mulla oikeastaan edes ole tässä mitään muuta sanottavaa, ajattelin vain tulla kertomaan, että olen jo jonkun aikaa lueskellut blogiasi ja tykkään tästä hirmusti (:
Miekään en juuri mitään lohduttavaa osaa sanoa, kuin että voimia ja haleja. ♥
VastaaPoistaJa sitten; sun äidilläs ei oikeastaan ole mitään oikeutta valittaa sulle lyhyydestä. Meinaan, jos en väärin ole käsittänyt, sulla on ainakin osittain aasialaiset geenit, ja siellä päinhän ihmiset tuppaa olemaan lyhyempiä, vaikka kuinka maitoa jois. Ja hmm, jos sun äiti valittaa että oot sen mielestä liian laiha tai että kokeet menee huonosti, yleensä se on sen merkki että se on huolissaan. Okei, tää kuulostaa mun omiin korviinikin kliseeltä, teennäiseltä, epäkivalta, mut niin se yleensä on. Ymmärrän kuitenkin, että se sattuu kun verrataan muihin, ymmärrän liian hyvin, mut ehkei sun äiti vaan osaa muotoilla sanojaan oikein.
Ja toi sisarusjuttu. Oon ainoa lapsi, niin en voi täysillä ymmärtää, mut oon itekin kuullut ihan liikaa sitä, että pikkusisaruksista huolehditaan enemmän. Sinänsä mä en ymmärrä sitä ajattelutapaa, kun koko ajan toitotetaan, miten murrosikäset on herkkiä ja silti niille huudetaan. Mut koita kestää, et sä varmaan muutakaan voi.
Anteeks etten osannut muotoilla tätä yhtään nätisti, enkä kannustavasti, mut mä toivon sulle kaikkea hyvää, ja että sun ei tarttisi kokea kipua enää ikinä. Oot minulle rakas. ♥
Oi, kiitos teille kolmelle ihanan lohduttavista kommenteistanne, tuli ihan tippa linssiin.
VastaaPoistastorithiana, älä suutu itsellesi, kommenttisi virtuaalihaleineen oli aivan ihana ja piristi myös! Kiitos siitä! ♥ Ja totta, vanhempana sisarena on rankkaa olla, varsinkin, kun oma pikkuveli on tietyllä päällä oikea kiusankappale ja ajautuu kiusaamaan minua ymmärtämättä lopettaa ajoissa. Tottahan se on, että vanhemmat saa vain yleensä aina syytökset niskaan ensimmäisinä...
Siljaisuus, kiitos kovasti sinullekin ihanan lohduttavasta kommentista ja halista! ♥ Olen kiitollinen sinulle myös, että olet yksi lukijoistani ja kommentoit! Halisi ja kommenttisi sai hymyn ehdottomasti huulilleni!
Epik, voi, kiitos sinullekin ihanasta ja lohduttavasta kommentistasi, se sai hymyni levenemään kovin! Kommenttisi oli jo lohduttava minulle, haleja ja voimia sitä kai juuri tarvittiinkin piristykäseen ja taistellakseen. :)
Ihmiset tuppaavat olemaan jossain päin Aasiaa lyhyitä tosiaan, mutta sukupolvet ovat kuitenkin kehittyneet toisensa jälkeen - esimerkiksi nyt Thaimaassa minua nuoremmat yltävät jo sinne 160 - ja 170 senttimetriin, vaikka ennen ihmiset olivat siellä lyhyitä ja pieniä. Tiedän, että äitini on vain huolissaan ja haluavan parastani, mutta minusta tuntuu, että ystävällisimmilläkin sanoilla minut saisi juomaan maitoa kuin jatkuvasti arvostamalla kuinka erilainen olen. Ja ymmärrän, että miksi pikkuveljeäni suositaan hiukan enemmän (onhan hän pienempi, jne), mutta joskus tuntuu, että tämä raja menee liiankin pitkälle.
Ja älä huoli, kyllä sinä osasit muotoilla sanat kannustavasti ja kauniisti, liikutuin niistäkin kovin. Olet rakas myös. ♥